ELÄMÄ
Andrei Arsenjevitš Tarkovski syntyi vuonna 1932 pienessä kylässä Volgan rannalla runoilija Arseni Tarkovskin poikana. Andrei seurasi musiikkikoulun kursseja, omisti kolme vuotta maalaamiselle, liittyi vuonna 1952 itämaisten kielten instituuttiin jossa opiskeli kaksi vuotta arabiaa, työskenteli ja opiskeli 1954–1956 geologina Siperiassa ennen liittymistään Moskovan yleisliittolaiseen elokuvakorkeakouluun VGIK:iin, jossa hän opiskeli 1956–1960 Mihail Rommin johdolla ja valmisti diplomityönään elokuvan Höyryjyrä ja viulu (Каток и скрипка, 1961).
Tarkovskin esikoispitkä Ei paluuta / Ivanin lapsuus (Иваново детство, 1962), joka kuvasi nuoren pojan sotakokemusta, voitti jaetun kultaisen leijonan Venetsiassa vuonna 1962. Tarkovskin kuvaus 12-vuotiaan pojan kehityksestä toisen maailmansodan myllerryksessä oli tyypillisen sotaelokuvan vastakohta – runollinen, henkilökohtainen ja hidastempoinen – vaikka hänen runollinen tyylinsä, josta hän tuli myöhemmin tunnetuksi, oli vielä kypsymätön. Elokuva voitti muun muassa Kultaisen leijonan Venetsian elokuvafestivaaleilla.
Tarkovskin seuraava ohjaustyö, venäläisestä keskiaikaisesta ikonimaalari Andrei Rublevista (Андрей Рублёв, 1969) kertova epookki merkitsi valtavaa edistystä Tarkovskin tyylissä. Elokuva joutui Neuvostoliitossa kuitenkin sensuurin hampaisiin, ja vaikka elokuva saatiin valmiiksi jo vuonna 1966 (tuolloin nimellä Andrein kärsimys, Страсти по Андрею), julkaistiin se maassa vasta 24.12.1971.
Myös Tarkovskin seuraavaa elokuvaa Solaris (Солярис, 1972) levitettiin Neuvostoliitossa vajavaisesti, ja kulttuuriviranomaiset väittivät syyksi elokuvan vaikeaselkoisuutta. Solaris on psykologinen tieteisdraama ja se perustuu puolalaisen tieteiskirjailija Stanisław Lemin romaaniin.
Tarkovskin seuraava elokuva Peili (Зеркало, 1974) oli äärimmäisen henkilökohtainen, unista ja muistoista ammentava elokuva. Tarkovski käytti useimmissa elokuvissaan luontevasti rinnakkain mustavalkoista ja värillistä, ja lavastettua ja dokumentaarista kuvamateriaalia, mutta Peilissä vei tämän äärimmilleen: Tarkovski kertoo elokuvan päähenkilön (jota nähdään elokuvassa vain ohimenevästi) elämäntarinan ajallisesti sekoitetussa järjestyksessä, käyttäen niin välähdyksiä uutisdokumenteista kuin hyvin unenomaisia ja aavemaisia lavastettuja kohtauksia. Lopputulos on ehkä lähimpänä unen ja runouden logiikkaa kun mikään muu elokuva historiassa. Samalla ohjaaja tuli luodanneeksi maansa lähihistoriaa Stalinin vainoista Ussurijoen rajakahakoihin asti.
Andrei Tarkovskia ei kuitenkaan päästetty helpolla kotimaassaan; erityisesti kollegat hyökkäsivät elokuvan intiimiä omakohtaisuutta vastaan.
Peilin jälkeen Tarkovski ohjasi teatterille William Shakespearen Hamletin Moskovassa vuonna 1977, ja palasi sitten elokuvan ja tieteistarinoiden pariin: Arkadi ja Boris Strugatskin romaaniin perustuva Stalker (Сталкер, 1979) käsitteli Solariksen tavoin ihmisen kykyä kohdata itsensä, mutta Stalkerin tulevaisuudenvisio oli synkempi.
Tarkovski halusi pitkään poistua kotimaastaan, koska hänellä oli jatkuvasti hankaluuksia Neuvostoliiton viranomaisten kanssa. Äitinsä kuoltua Tarkovski lopulta muutti vaimonsa Larissan kanssa – joka oli Tarkovskin monien elokuvien ohjaaja-assistentti – väliaikaisesti Italiaan, jossa hän teki seuraavan elokuvansa Nostalgia (Nostalghia, 1983). Sitä edelsi dokumenttielokuva Tempo di viaggio (1983), joka kertoi Nostalgian kuvauspaikkojen etsinnästä.
Nostalgian valmistuttua Tarkovski halusi lähteä pysyvästi Neuvostoliitosta, vaikka hän kirjoittikin päiväkirjassaan potevansa kovaa koti-ikävää. Vaikka Tarkovskilla ja hänen vaimollaan Larissalla oli vaikeuksia saada viisumeja ulkomaille, pysyi Tarkovski ulkomailla koko loppuelämänsä; Larissa ehti jättää Tarkovskin ja palata kotimaahansa ennen tämän kuolemaa.
"Minua on jo vuosikausia kiduttanut varmuus siitä, että kaikkein
uskomattomimmat löytönsä ihminen tulee joskus tekemään Ajan
ulottuvuudesta. Kaikkein vähiten me tiedämme ajasta."
–Tarkovski kirjoittaa vuonna 1972 päiväkirjassaan.
Nostalgian jälkeen Tarkovski ohjasi jälleen teatterituotannon, tällä kertaa Boris Godunovin Lontoon Covent Gardenissa.
Viimeisen elokuvansa Uhri (Offret, 1986) hän teki Ruotsissa. Elokuva oli menestyksekäs Cannesin elokuvajuhlilla: Uhri voitti tuomaristopalkinnon, kriitikkojen palkinnon ja ekumeenisen palkinnon.
Viimeisinä vuosinaan Tarkovskilta julkaistiin myös kaksi kirjaa: Vangittu aika (Запечатлённое время, 1984), joka käsitteli Tarkovskin elokuvateoriaa ja taidetta yleisesti, sekä Martyrologia (Мартиролог, 1989), päiväkirja vuosilta 1970–81.
Tarkovski tutki elokuvissaan – sikäli kun sai siihen tilaisuuden neuvostomaan pysähtyneisyyden aikakaudella – ihmisen mahdollisuuksia yltää moraaliseen tietoisuuteen maailman olemuksesta kriisitilassa, luoda valoa kaaokseen. Usko ja järki, taide ja tiede, historia ja tulevaisuus, luonto ja sivilisaatio: Tarkovski toi elokuvaan kaikkein filosofisimmat kysymyksenasettelut.
Lähteet: