 Vanhempia postauksia
|
Uudempia postauksia
 |
|
|
| 2015, 2. syyskuuta Turtles-pelivihko (1992) |
Löysin Turtles-pelin inspiroimana tekemäni ruutuvihko-pelin vuodelta 1992 :). Onnekkaasti löytyi helpommin kuin luulin. Pelinappula paperi-Leonardokin oli tallella. Huomattavaa: uimisleveli on tässäkin jäänyt minulta kesken :P. Ja samanlaisia vapauksia käytetty kuin Konamin pelissä eli sisältää myös hahmoja joita ei Turtles-sarjakuvissa tai piirretyssä esiinny ;). Luovalta pelitavalta kuulostaa myös "yo-yolla tapahtuva lyönti" (kuva 3).
|
2015, 31. elokuuta
Teenage Mutant Hero Turtles (NES) – puolikilven sankarit pelimaailmassa |
Nintendo Entertainment System:
TEENAGE MUTANT HERO TURTLES
(Palcom Software/Konami, 1989). Vuokravideopeli (Yapon – R-kioski, 1990)
Valmistusmaa: Japani.
Videopelin tuotekoodi: NES-88-EEC (SCN).
Genre: tasohyppely.
Peli englanninkielinen, kansipaperin tekstit suomeksi.
Takakannen teksti: "Koko maailman valloittaneet super-sankarit valloittavat myös Sinut!
Eräs kaikkien aikojen myydyimpiä pelejä!
Kaikkien aikojen ensimmäiset kilpikonnaninjat ovat valmiina. Bronxista Manhattanille saakka on levinnyt vaarallinen Foot-klaanien joukko. Poliisin erikoisjoukot ovat voittamattomia, mutta apuun kutsutaan Teenage Mutant Hero Turtles -joukkio. Ja johan alkaa tapahtua! Turtlet saavat voimansa pizzoista. Ja aina kun sankareillamme on kuoret täynnä pizzaa, he ovat valmiina toimintaan salaperäisten erikoisaseittensa turvin. Joten liity Raphaelin, Donatellon, Leonardon ja Michelangelon joukkoon.
Käynnistäkää tutkat ja nostakaa tuntosarvet ylös ja matkaan. Tarvitset avuksesi kaikki mahdolliset aistisi pystyäksesi väistämään vihollisen ansat ja löytämään salaiset käytävät. Mutta muista varoa vihollista. Niitä vaanii kaikkialla ja välillä tuntuu ettei mikään ase auta. Mutta apu on yhtä lähellä kuin lähin pizzeria?!?"
Kaikkien aikojen ensimmäiset kilpikonnaninjat ovat valmiina. Bronxista Manhattanille saakka on levinnyt vaarallinen Foot-klaanien joukko. Poliisin erikoisjoukot ovat voittamattomia, mutta apuun kutsutaan Teenage Mutant Hero Turtles -joukkio. Ja johan alkaa tapahtua! Turtlet saavat voimansa pizzoista. Ja aina kun sankareillamme on kuoret täynnä pizzaa, he ovat valmiina toimintaan salaperäisten erikoisaseittensa turvin. Joten liity Raphaelin, Donatellon, Leonardon ja Michelangelon joukkoon.
Käynnistäkää tutkat ja nostakaa tuntosarvet ylös ja matkaan. Tarvitset avuksesi kaikki mahdolliset aistisi pystyäksesi väistämään vihollisen ansat ja löytämään salaiset käytävät. Mutta muista varoa vihollista. Niitä vaanii kaikkialla ja välillä tuntuu ettei mikään ase auta. Mutta apu on yhtä lähellä kuin lähin pizzeria?!?"
Näin kesän loppuun kilppari-nostalgiaa.
Teini-ikäiset mutanttisankarikilpikonnat olivat 1980-luvun lopussa ja '90-luvun alussa maailmanlaajuisena
ilmiönä nuorten suuri suosikki ja itsekin kuuluin faneihin.
Sarjakuvan ohella piirretty
animaatiosarja (1987–1996) lienee "Turtlejen" tunnetuin ilmentymä niistä kummunneiden pelien ja lelufiguurien ohessa.
Yhdysvalloissa piirrossarja julkaistiin nimellä Teenage Mutant Ninja Turtles
kun taas meillä Euroopassa "ninjat" muutettiin "sankareiksi".
Brittiläiset sensorit kokivat, että salamurhaajaa tarkoittavaa ninja-sanaa ei koettu lapsille sopivaksi.Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin alunperin parodialliseksi ja kertaluonteiseksi tarkoitetusta supersankarisarjakuvasta vuodelta 1984 alkunsa saanut maailma poiki suosion myötä lisää sarjakuvia, piirretyn TV-sarjan, tietokone- ja videopelejä, muovisia leikkihahmoja, värityskirjoja, vaatteita ja ties' mitä tilpehööriä vanhempien kukkaroiden menoksi. Turtles-purkkatarrojakin keräilin ja niitä vaihdeltiin ala-asteella. Jos oikein pinnistän muistellen, purkka taisi olla toiselta puolelta sileä ja toiselta puolelta urainen valkoinen lätkä ja vaniljaisen makeahko.
Kilpikonnat ovat renessanssin taiteilijamestareiden mukaan nimettyjä: Leonardo (sininen bandana),
Michelangelo (oranssi), Raphael (punainen) ja Donatello (violetti).
Alkuperäisessä sarjakuvassa kaikilla oli punaiset päähuivit.Edellä mainituista fanitussyistä johtuen ensimmäinen tietokonepelikin omalle IBM PS/1:lleni oli Konami:n ja Image Works:in Teenage Mutant Hero Turtles (1989). (Vieressä kotelostakin näkyy, että kovassa käytössä on ollut.) Sen mukana tuli postikortti ja ehkä tarrakin. Manuaalissa oli keskiaukeamalla kopiointisuojauskoodit mustalla tekstillä tumman violettia taustaväriä vasten, jotta niitä ei olisi saanut kopiokoneella toisinnettua. Tein pelin innoittamana kouluvihkoihin oman ruutuvihkopelinkin, jossa seikkailtiin labyrinteissa ja viemäreissä.
Tämä alunperin Konamin tekemä peli julkaistiin Japanissa Famicomille
ja Yhdysvalloissa Ultra Games:in toimesta 8-bittiselle Nintendolle vuonna 1989.
Palcom Software:n Euroopan versio ilmestyi 1990.
PC-käännös on hyvin samanlainen NES-version kanssa.
Pelistä käännettiin myös versiot laitteille Amiga, Amstrad CPC, Atari ST, Commodore 64, MSX ja ZX Spectrum.NES-pelin kansitaiteen piirtäjä on Michael Dooney. Taide ilmestyi alunperin TMNT #4 -sarjakuvan toisen painoksen kantena (1987). Ohessa taide kokonaisuudessaan (kiitos kuvasta TMNT Entity. Tältä näytti Peter Lairdin anarkistinen alkuperäinen piirrosversio vuodelta 1985). Taide on mieleenpainuva ja siinä on tuttua 80-luvun scifi-kuvitusten estetiikkaa tasaisine airbrush- ja pastellisävyineen, hehkuvine pehmeine valoineen ja Tron-vaikutteineen. Huomasin vasta kun joku huomautti, että päähuivit ovat tosiaan jääneet NES-kanteenkin vielä kaikille punaisiksi! Kumma juttu, mutta kuvaan oli niin tottunut, ettei sitä tullut edes ajatelleeksi.
Kuten välillä kansille käy, toisinaan hyvin pieni osa alkuperäisestä kuvasta päätyy kotelon kanteen,
joten on aina elämys löytää alkuperäinen teos ja nähdä se koko komeudessaan.
Tässä sitä ei alkuun meinannut lähes tunnistaa samaksi kuvaksi – ihan tekstien ja logojen puuttumisenkin vuoksi.
Erityisesti SSI:n Advanced Dungeons & Dragons
-kultaboksi ym. pelien kannet tulevat edellä mainitusta mieleen,
sillä kyseiset fantasiataiteet ovat alunperin laajoja panoraamoja
ja kansissa nähdään vain pieni kaistale alkuperäisestä.
Alkuperäisten pelimaalausten jäljittäminen on hauskaa puuhaa, kuten myös pelikansien
luonnos- ja välivaiheiden löytäminen,
joita tulee etsittyä mm. vanhoista pelikatalogeista.
NES-vuokrapelin vuokraushinta oli Suomessa 35 markkaa per vuorokausi.
Kuten aiemmassa postauksessa todettua,
Suomessa NES-vuokrapeleissä käytettiin toisinaan jenkki-julkaisujen kansia.
Vuokrapelit ilmestyivät joko useimmiten tai toisinaan ennen myyntiversioita ja
tässäkin nähdään virheellisesti Ultra Games:in logo kannessa Palcom Softwaren sijaan
(moduulikasetin etiketissä on normaaliin tapaan Palcom:in logo).
Joten voi olla, ettei PAL-kansia ollut tässäkään tapauksessa vielä saatavilla.
Jenkki-kannet olivat joka tapauksessa jo edellisenä vuonna julkaistu, joten ehkä
vuokrakannet tehtiin hyvissä ajoin ennakkoon ja sitten vain lisättiin lopuksi Euro-moduuli
pakettiin – ja eikun julkaisuun.Tätä teoriaa tukee eräs koko maailmassa kokonaan julkaisemattomaksi jäänyt NES-vuokrapeli, josta on jäänyt pelkät kannet jälkipolville. Eli kannet on tehty ennen kun itse valmiista pelikasetista on ollut tietoakaan. (Sittemin prototyyppi-moduuli on myös löydetty.)
Videopeli perustuu sarjakuvaan ja animaatiosarjaan.
Pelissä on tuttuja, mutta paljon erikoisia muualta tuntemattomia hahmoja.
Kilpparisankarien lisäksi entuudestaan tuttuja ovat ainakin
mestari Tikku, uutisankkuri April O'Neal, Silppuri, Bebop ja Rocksteady sekä mouser-robotit ja jalkaklaanilaiset.
Viimeisellä tasolla kohdataan Technodrome-tankkilinnoitus, mutta sitä hallinoiva aivo-otus Krang jää valitettavasti näkemättä.Pelissä on kaksi eri tyyppistä osiota: ylhäältäpäin kuvattu maailma, jossa kävellään ja valitaan viemärit tai talot/luolat ym. joihin siirrytään, ja tasohyppelylliset sivusta kuvatut varsinaiset viemäri/talo/luola-osiot. Myöhemmissä kentissä ulkomaailmassa edetään myös vaunulla. Osa taloista on umpikujia tai muuten turhia eli niihin ei edes kannata mennä energiaansa tuhlaamaan. Näitä ei ensi pelikerralla tietenkään voi tietää ja välttää.
Tutut sankarimme esittelyssä.
Pelattavan kilpparin voi vaihtaa milloin vain.
Hahmojen ominaisuuksia ja energiatilannetta voi hyödyntää käyttäen niitä oikeissa tilanteissa.
Jokaisella hahmolla on oma aseensa, jotka esitellään alku-introssa.
Raphaelilla on lyhyen kantaman kolmipiikkinen sai-teräase.
Michelangelolla on nunchaku-nuijat ja Leonardolla katana-veitset.
Kaikkein käyttökelpoisin on Donatello, jonka pitkällä bo-kepillä yltää vihulaisiin
turvallisen välimatkan päähän, jopa tasokkeen alapuolelta ylöspäin, tai toisinpäin.
Matkan varrelta löytyviä lisäaseita ovat heittotähdet, bumerangi ja kiai – käärö, josta lähtee säde.Turtleilla on kolme erilaista hyppyä: pieni "näpy", keskihyppy ja korkea hyppy. Nämä onkin joissain kohdin välttämätön oppia, jotta saa oikean korkuiset ja mittaiset hypyt hankalilla alueilla tehtyä. Joskin PC:n USA-versioon on jäänyt bugi, jossa tietyssä kohdassa väärin sijoitetun katon takia putoaa väkisin aina viemäriin. Koodilla pääsee kuitenkin hyppäämään kyseisen tason yli. Euro-versiossa tämä bugi on korjattu.
Viemäreistä ja taloista löytyy toisinaan pizzaa (kuulostaapa houkuttelevalta?), joka toimii energianlähteenä.
Tätä pystyy onneksi välillä hyödyntämään kun poistuu viemäristä ja menee samantien hakemaan energiaa lisää.
Näin voi jokaisen kilpparin tankkaamalla saattaa takaisin täyteen kuntoon.Peli on hyvin vaikea ja turhauttava. Tunnelma on aika painostava. Yleensä pelini loppuu jo toisen levelin pahamaineiseen sukellus-kohtaan. Jonkin lähteen mukaan Konamin pelien tunnettu "Konami-koodi" löytyisi tästäkin pelistä, mutta en itse sitä saanut toimimaan. Missäköhän vika kun en onnistunut? (Voi laittaa kommenttia tulemaan.) En ainakaan itse kokisi sen käyttämisestä erityisiä tunnon tuskia, pelin ollessa vaikea jo lähtökohtaisesti. Ohjeen mukaan sen saisi toimimaan kun painat seuraavat näppäimet otsikko-ruudussa: ylös, ylös, alas, alas, vasen, oikea, vasen, oikea, B, A ja Start. Yhdistelmällä pitäisi saada neljä "continue"-jatkomahdollisuutta kahden sijaan.
Pelin vihollisia NES-version manuaalista.
Toisena vinkkinä alkupuolella Rocksteadyn saa Donatellon avulla eliminoitua ilman omia vaurioita pysyttelemällä oikean puoleisella korokkeella ja sieltä alaspäin kepillä oikea-aikaisesti hyökäten.
Musiikit ovat hyviä, vaikka piirretyn sarjan tunnusmusiikkia ei kuullakaan. Parhaiten ovat mieleen jääneet leppoisa karttamusiikki, jännitystä lietsova viemärimusiikki ja rytmikkäästi potkiva intro-kappale, joka soikin tehokkaasti päässä tätä kirjoittaessa. Säveltäjä on Jun Funahashi, jonka säveliä kuullaan myös mm. NES-klassikoissa Castlevania III: Dracula's Curse (1990), Mission: Impossible (1990) ja Ski or Die (1991).
Vanhat Turtles-pelit
Turtles-retropelejä on lukuisia. NES:ille löytyy postauksessa käsitellyn lisäksi
Teenage Mutant Hero Turtles II: The Arcade Game (1990) ja
Teenage Mutant Ninja Turtles III: The Manhattan Project (1991), jotka ovat beat'em up -mätkintöjä.
Manhattan Project julkaistiin ainoastaan Japanissa (1991) ja Yhdysvalloissa (1992).
Se on näistä beat'em upeista parempi ja pelinä monipuolisempi, vaikka mätkintä ei järin
tajuntaa laajentavaa muutoin olekaan.
Jenkki-NES:ille löytyy vielä taistelupeli Teenage Mutant Ninja Turtles: Tournament Fighters (1994), joka käännettiin
myös Sega Mega Drivelle/Genesikselle ja Super NES:ille.
Super Nintendolle löytyy lisäksi TMHT: Turtles in Time (1992), joka oli alunperin arcade-peli (1991).
Game Boylle tehtiin trilogia TMHT: Fall of the Foot Clan (1990), TMHT II: Back from the Sewers (1992) ja TMHT III: Radical Rescue (1993).
Sega Mega Drivelle/Genesikselle on TMHT: The Hyperstone Heist (1993).
Japanissa Segan peli julkaistiin nimellä TMNT: Return of the Shredder (1992).
Tietokonepeleistä mainittakoon TMNT: Manhattan Missions (PC, 1991). Se on arvosteltu ensimmäisessä Pelit-lehdessä 1/1992 ja sai 83 pistettä. Sekoitin ja luulinkin pitkään kyseisen pelin olevan tietokoneversiointi NES:in The Manhattan Project:ista, mutta aivan eri pelit ovat kyseessä. Ensimmäisen kilpparipelin PC-versio oli EGA-grafiikkaa. Manhattan Missions:issa on VGA-grafiikkaa sarjakuvamaisella tyylillä.
TMNT: World Tour (1990) on elektroninen värityskirjapeli ja se julkaistiin laittelle Amiga, Amstrad CPC, Atari ST, Commodore 64, PC ja ZX Spectrum.
Jopa Nintendo Entertainment System -pelikonsolipakettia myytiin Turtlesien suosiolla.
Turtles-retropelejä on lukuisia. NES:ille löytyy postauksessa käsitellyn lisäksi
Teenage Mutant Hero Turtles II: The Arcade Game (1990) ja
Teenage Mutant Ninja Turtles III: The Manhattan Project (1991), jotka ovat beat'em up -mätkintöjä.
Manhattan Project julkaistiin ainoastaan Japanissa (1991) ja Yhdysvalloissa (1992).
Se on näistä beat'em upeista parempi ja pelinä monipuolisempi, vaikka mätkintä ei järin
tajuntaa laajentavaa muutoin olekaan.
Jenkki-NES:ille löytyy vielä taistelupeli Teenage Mutant Ninja Turtles: Tournament Fighters (1994), joka käännettiin
myös Sega Mega Drivelle/Genesikselle ja Super NES:ille.
Super Nintendolle löytyy lisäksi TMHT: Turtles in Time (1992), joka oli alunperin arcade-peli (1991).Game Boylle tehtiin trilogia TMHT: Fall of the Foot Clan (1990), TMHT II: Back from the Sewers (1992) ja TMHT III: Radical Rescue (1993).
Sega Mega Drivelle/Genesikselle on TMHT: The Hyperstone Heist (1993).
Japanissa Segan peli julkaistiin nimellä TMNT: Return of the Shredder (1992).Tietokonepeleistä mainittakoon TMNT: Manhattan Missions (PC, 1991). Se on arvosteltu ensimmäisessä Pelit-lehdessä 1/1992 ja sai 83 pistettä. Sekoitin ja luulinkin pitkään kyseisen pelin olevan tietokoneversiointi NES:in The Manhattan Project:ista, mutta aivan eri pelit ovat kyseessä. Ensimmäisen kilpparipelin PC-versio oli EGA-grafiikkaa. Manhattan Missions:issa on VGA-grafiikkaa sarjakuvamaisella tyylillä.
TMNT: World Tour (1990) on elektroninen värityskirjapeli ja se julkaistiin laittelle Amiga, Amstrad CPC, Atari ST, Commodore 64, PC ja ZX Spectrum.
Jopa Nintendo Entertainment System -pelikonsolipakettia myytiin Turtlesien suosiolla.
Vaikeustasoa helpommaksi säätämällä – tai edes vaikeustason valintamahdollisuudella – ensimmäinen kilpparipeli olisi voinut olla hauskempi kokemus masokistisen hampaat irvessä pakkoyrittämisen sijaan. Tällaisenaan oma peli loppuu ennen kuin se on kunnolla päässyt alkuunsa. Mieluiten katselen kun muut tätä pelaavat – joskin toisten pelaamisen seuraaminenkin saa paikoin verenpaineen nousemaan ja tuskan hien nousemaan otsalle. Tästä huolimatta, tai ehkä juuri myös näistä syistä, muistorikas cowabunga(*)-klassikko joka tapauksessa kyseessä.
PS (11.9.2015 klo 20:30): Jihuu, pääsin ensimmäistä kertaa uimis-kentän NES-versiossa läpi. Energiaa jäi kilppareille niukasti, mutta ne pystyy tankkaamaan takaisin taistelukuntoon kolmos-kentässä (joskin tietääkseni vaivalloisemmin kuin ekassa kentässä).
MUUTA:
* Toisin kuin voisi luulla, "cowabunga"-huudahdus ei ole Turtlesista lähtöisin, vaan se juontaa mahdollisesti Amerikan intiaanien sanasta 'Kwa Bungu', joka ilmaisee yllätystä tai vihastumista. 1950-luvun jenkkiläinen lastenohjelma Howdy Doody teki sanasta suositun, jonka sittemmin surffaajat omaksuivat. 1980- ja 90-luvuilla sanan tekivät jälleen tunnetuksi Turtles-piirrossarja ja Bart Simpson. [Lähde]
EDIT 1.9.2015 klo 14:00: Ultra Games ja Palcom Software -julkaisukuvioita selvennetty, kansitaiteesta juttua sekä muita lisäyksiä.
EDIT 3.9.2015 klo 12:45: Taiteesta vielä hieman lisää (7. kappale).
EDIT 17.7.2016 klo 15:40: Manuaalin sivu kilppareista lisätty.
[Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Videomuseon blogissa]
5 KOMMENTTIA:
Joonas – 1.9.2015 klo 12:14
Vau, enpä tiennyt, että kaikki tämä Turtlesien huikea suosio lähti liikkeelle sarjakuvasta, joka oli vieläpä tarkoitettu jonkinmoiseksi vitsiksi?! Neronleimausta ei näemmä voi tunnistaa heti päällepäin. Ainakaan tekijä itse. Mainio arvostelu!
Joonas – 1.9.2015 klo 12:14Vau, enpä tiennyt, että kaikki tämä Turtlesien huikea suosio lähti liikkeelle sarjakuvasta, joka oli vieläpä tarkoitettu jonkinmoiseksi vitsiksi?! Neronleimausta ei näemmä voi tunnistaa heti päällepäin. Ainakaan tekijä itse. Mainio arvostelu!
Jukka Eronen – 1.9.2015 klo 16:53Sarjakuvan oli tarkoitus parodioida ainakin Marvelin "Daredeviliä" ja "New Mutantsia", sekä Dave Simin "Cerebusta" ja Frank Millerin "Roninia" (en ole itse noihin tutustunut). Wikissä kerrotaankin tarkemmin noista syntykuvioista suomeksi ja englanniksi. Kiitos!
Jukka Eronen – 29.7.2016 klo 14:00 - EDIT 30.7.2016 KLO 17:17Tässä vähän lisäjuttua Turtles-pelistä. Alkuun kuvavertailu artikkelissakin mainitusta PC:n USA-versioon jääneestä kolmannen levelin bugituskohdasta, josta ei pääse etenemään. Täällä YouTube-video kyseisestä kohdasta ja toisesta bugista, jolla pystyy hyppäämään lentokenttä-tasolle jos tuuri käy.
Vasemmalla PC EGA-versio ja oikealla NES. PC USA-versiossa kyseessä on aikamoinen "leap of faith", joka valitettavasti päätyy joka kerta viemäriveteen ja sitä kautta ulos. PC:n Euro-versiosta (jonka itse omistan) on korjattu tämä kohta pidentämällä tasoketta, kuten vaihtuvasta GIF-animaatiosta yllä voit verrata!
Jo tuota pahamaineisinta kohtaa edeltää hankala kävelemällä ja oikealla ajoituksella tehtävä näpy-hyppy molemmissa PC-versioissa, jossa Enteriä pitää painaa täsmälleen oikean verran äärimmäisen lyhyen aikaa aivan tason reunalla. Sadasosasekunnin liian pitkä painallus johtaa korkeampaan hyppyyn, jolla kuilusta ei pääse yli ja usein joutuu viemärin kautta ulos. Tätä temppua joutuu harjoittelemaan monta kertaa, eikä se silti joka kerta luonnistu. Sama hankala kohta on myös NES-versiossa.
Sitten ohessa NES-peliatlaksesta poimittu vähän erikoisempi näkemys
kilpikonnaperheestämme. Pelottavia nuo mykiöttömät Turtlet...
Kyseinen Semicin vuonna 1993 julkaisema käsikirja sisälsi yksityiskohtaiset ohjeet kuvakaappauksineen ja maailmojen karttoineen peleihin
Super Mario 1 & 2, Zeldoihin 1 & 2, Mega Maneihin 2 & 3, Castlevanioihin 1-3 ja kahteen ensimmäiseen Turtlesiin.
Opuksen hinta oli 95 markkaa ja sivuja 116.Huomaa myös juttu alla – ja etenkin siinä korostettu sitaatti "Turtle-joukkueen ensimmäinen NES-seikkailu sisälsi kuumaa ninja-toimintaa, kaikki suosikkivastustajat"...
Jep kaikki tuttuakin tutummat Turtles-suosikkivihulaiset.
Kuten katossa roikkuva nuljaska, lentävän punaisen pään omaava haarniskaäijä,
jättisilmäjalka, tulihyypiö, bumerangityyppi, astronauttihemmo, mini-hiippariäijä,
robottidino, jättiperhonen (Mothra?), jättisammakko ja... Moottorisahamurhaaja :O.
Näistähän on paljon vitsailtu mm. Angry Video Game Nerdin toimesta.
Jos jätetään vitsailu sikseen, niin nämä ihmehahmothan johtuivat siitä kun ymmärtääkseni
animaatiosarja oli vasta tuloillaan kun peliä Japanissa kehiteltiin.
Ja ei sillä etteikö piirretyssäkin olisi ollut mielikuvituksekkaita hahmoja
– hyvällä ja huonolla menestyksellä.
(Lentävällä Hot Rodilla ajavat teräväkorvaiset hiusmuotitietoiset teini-ikäiset
menninkäis-neutriinot X-ulottuvuudesta ovat ehdottomat epäsuosikkini.)Täytyy myöntää, että ei sitä skidinä funtsinut että keitä nämä tyypit oikein ovat. Paitsi moottorisahaäijä varmaan vähän kummeksutti. Mutanttisammakoita esiintyi itseasiassa animaatiossakin, mutta ne olivat eri näköisiä kuin NES-pelissä.
PS. Tuosta "Keitä tyä ootta tyä naamiomutantit?" tuli tämä mieleen (kohdasta 0:55). https://www.youtube.com/watch?v=47h7AmZbYAA
PPS. Selvisipä sellainenkin, että kun heittää bumerangin ja vaihtaa hahmoa lennossa, niin aseen saa siirrettyä toisille kirppareille.
Jukka Eronen – 29.7.2016 klo 15:15
Suurena luonnostaiteen ystävänä olen aina täpinöissäni löytäessäni klassisten pelien
varhaisia tai vaihtoehtoisia kuvituksia.
Pelien luonnostaide on aina äärimmäisen kiinnostavaa,
koska niiden löytäminen ja näkeminen on hyvin harvinaista "kulissien takaista" herkkua.
Työt on useimmiten hävinnyt ja hävitetty, koska niille ei ole välttämättä nähty taiteellista arvoa tai
käyttöarvoa myöhemmin tulevaisuudessa.Paljon töitä on totta kai vain unohtunut jonnekin holveihin, joista onneksi sentään aina silloin tällöin jotkin yllätykset näkevät päivänvalon.
Piirroksista näkee kuinka taiteilijan ajatus on kulkenut selkäytimestä lähtien ja mikä kenties on muuttunut tai jäänyt pois. Luonnostaide on usein autenttisinta, välittömintä ja elävintä ilmaisumuotoa, josta itse pidän parhaimmillaan erityisesti kauniin luonnollisen ja rennon pyörein kaarin.
Etenkin vaihtoehtoiset kansiversiot ja eri luonnosvaiheet ovat itselleni kultaakin kalliimpaa.
Yllä Peter Lairdin neljännen Turtles-sarjakuvan luonnospiirros ja vieressä vasemmalla lopulliset kannet
vuodelta 1985.Pääartikkelissakin mainittu Michael Dooney maalasi uuden värillisen version TMNT-sarjakuva #4:n toisen painoksen kanneksi, joka julkaistiin toukokussa 1987. Tämä taide tuli lopulta poimittua legendaariseksi NES-pelikanneksi. Se lienee myös tunnetuin ja laajimmin levinnyt eri yhteyksissä käytetty yksittäinen kilpparitaide.
Tällä kertaa kyseessä ei ollut "puhdas" peliluonnos, mutta kuva on silti
äärimmäisen mielenkiintoinen, koska se toimi kuitenkin myöhempien taiteiden pohjana ja innoittajana.
Jo "pelkkänä" sarjakuvan luonnoskantenakin se olisi kiinnostava.
Sen liike on dynaamista, elinvoimaista, räjähtävää ja innoittavaa.
Aivan sellaista, jollaisia kilpparit itsekin ovat.
Jukka Eronen – 30.7.2016 klo 17:33Vinkki: jos PC-versiossa haluat "huijata" tai ylipäänsä helpottaa tätä tuskien taivalta, paina yhtä aikaa näppäimet QRP. Alareunassa vilahtaa sana "ON" ja olet nyt kuolematon (paitsi ainakin uimiskentän levät aiheuttavat edelleen vahinkoa). Yhdistelmällä ASG pääset liikkumaan kartalla esteittä minne tahansa. Voi kunpa nämä avut olisi tiennyt silloin 1990-luvun alussa...
| 2015, 30. heinäkuuta Bubble Bobble (NES) – söpöilyhyppelyiden kuningas |
Nintendo Entertainment System:
BUBBLE BOBBLE (Taito, 1988). Vuokravideopeli (Yapon / R-kioski, 1990)
Valmistusmaa: Japani.
Videopelin tuotekoodi: NES-B2-SCN.
Genre: tasohyppely.
Peli englanninkielinen, kansipaperin tekstit suomeksi.
Kannen ja takakannen tekstit: "Tutustu Bub- ja Bob -nimisiin pikku dinosauruksiin. Näiden kuplia puhaltelevien
veijareiden kanssa ei aika tule pitkäksi! Yli 100 erilaista kenttää!
Näin hervotonta ja hyväntuulista menoa et ole ennen Nintendolla kokenut. Näille pikku-Dinoille mikään ei ole mahdotonta, vaan joudut tosi toimiin heti alusta alkaen! Pidä varasi!?!?"
Näin hervotonta ja hyväntuulista menoa et ole ennen Nintendolla kokenut. Näille pikku-Dinoille mikään ei ole mahdotonta, vaan joudut tosi toimiin heti alusta alkaen! Pidä varasi!?!?"
Bubble Bobble – minulle tuttavallisesti "Bublis" – on kaikkien aikojen suosikkini arcade-tyyppisistä peleistä.
Japanilainen Taito julkaisi ensin arcade-kabinetin vuonna 1986 ja myöhemmin peli
käännettiin monille kotitietokoneille ja videopelikonsoleille.
BB on hyvin innovatiivinen, kekseliäs ja omaperäinen konseptiltaan.
Perusideana on puhaltaa kuplia, joihin pyritään saamaan viholliset sisälle vangittua.
Tämän jälkeen kuplat poksautetaan. Myös kuplilla pomppimisen taito tulee opetella ja hallita,
sillä kykyä tarvitsee pelin edetessä.
Kuplat on hienosti ohjelmoitu; ne tuntuvat fyysisiltä ja oikeilta. Pelkkä kuplien puhaltaminen
vaikkapa koko ruudun täyteen on hupaisan hauskaa ajan vietettä.
Huomasin tämän kirjoitettuani, että pelin tekijä Fukio "MTJ" Mitsuji totesi vastaavaa
harvinaisessa haastattelussa,
jossa häneltä kysyttiin mistä alkuperäinen idea peliin tuli:
"Kuplat ovat intuitiivisia visuaalisia merkkejä, joilla välitetään hauskuuselementti.
Ja niiden kaikkien puhkaiseminen yhtäaikaa laukaisee innostusta ja riemastumista."
Pelin hahmoja NES-version manuaalista.
Pelin sankarit ovat pienet kuplia puhaltelevat dinosaurusveljekset.
Paroni von Blubba on kidnapannut veljesten tyttöystävät ja muuttanut pojat dinosauruksiksi.
Heidän täytyy läpäistä yli sata kenttää hirviöiden luolastossa pelastaakseen tytöt.
Vastustajien lisäksi tasoihin ilmestyy erilaisia keräiltäviä ruokia kuten hedelmiä, banaaneja ja ranskalaisia, sekä
timantteja ja muita esineitä. Edellä mainituista saa vain pisteitä,
kun joistakin esineistä taas on paljonkin apua kentän selvittämisen ja pelissä etenemisen suhteen.
Kirjaimet "EXTEND" keräämällä saa lisäelämän.
Kirjaimia ilmestyy pelialueelle leijailemaan, kun puhkoo useampia vihollisia yhdellä kertaa.
Kengästä saa huippunopeuden. Karkista tulee kuplapuhallukseen lisää pituutta ja nopeutta.
Omat lempparini ovat sateenvarjo ja pullo.
Sateenvarjosta pääsee hyppäämään useamman tason yli (korkeintaan viisi). Se tulee erityisesti tarpeen joissakin
kinkkisemmissä leveleissä. Pullon juomalla viholliset häviävät ja
leveli muuttuu bonus-tasoksi, jossa kerätään esineitä (vähän kuin Super Mario Bros. 3:ssa
kun tiiliskivet muuttuvat kolikoiksi).Pelikonsepti on mukava myös, koska tervetulleena vaihteluna kaksinpelimoodissa tehdään yhteistyötä ainaisen tappelemisen ja sotimisen sijaan (NES:in Chip'n Dalekin oli tästä mukava, joskin se mahdollisti myös keskinäisen uhittelun). Pelissä on kolme erilaista loppua ja uniikkina ominaisuutena "todellisen lopun" voikin saada vain läpäisemällä kentät kaksinpelinä. Yhteistyössä on voimaa!
Pirteä teemamusiikki on legendaarinen, joskin se voi ajaa hulluuteen loppumattomalla luupillaan.
Käännösversiot
Pelasin tätä ensimmäisen kerran 80-luvun lopulla Commodore 64:llä. Se on muistorikas versio. 90-luvulla pelasin PC-versiota IBM PS/1:lläni ja 2000-luvulla Amiga 500:n ja Nintendo 8-bittisen versiota. Sega Master System -versio pitäisi vielä hommata; sitä on muistaakseni kehuttu. Se sisältää ilmeisesti alkuperäisen arcade-laitteen mukaisesti kaikki erikoiskentätkin, jotka eivät ole minulle edes tuttuja. Eri käännöksissä on tosiaan pieniä ja isompia eroja pelillisesti ja etenkin ulkoasussa.
Bub-spritehahmon vertailua eri laitteiden kesken. Amstrad, Apple ][ ja Spectrum Bubit ovat aika eeppisiä. C64-versiossa on karaktääriä.
Nintendon käännösversio on hieno ja varsin uskollinen alkuperäiselle arcade-laitteelle, jonka Famicomin / NES:in kehittynyt tekniikka mahdollisti. Tätä yksilöä on aikoinaan vuokrattu 30 markan vuorokausihintaan. Rahalleen on totisesti saanut vastinetta. NES-version parhaimpia ominaisuuksia on koodit joiden avulla voi alkaa pelata mistä hyvänsä kentästä, kun on saanut koodin ja kirjoittanut sen ylös. Yksi turhauttavimmista ominaisuuksista videopeleissä on se, että monissa peli alkaa kuolon jälkeen aina alusta eikä ole koodeja tai muita helpotuksia. Täten pelit jäävät usein kesken, koska ei vaan huvita kahlata aina samoja kenttiä uudestaan ja uudestaan.
Syvyyksiin käy dinojen tieEnsimmäiset tasot muistaa tästäkin parhaiten. Sydänkenttä #13 on jäänyt parhaiten mieleen jo aikoinaan C64-versiosta. Siinä tarvitsee avukseen alhaalta ylöspäin leijuvia esineitä, joita kutsun "vesipirtelöiksi". Niiden avulla voi örkkejä savustaa ulos hankalasti saavutettavista paikoista. Vesipirtelöihin voi myös hypätä kyytiin matkustajaksi. Niiden mukaansa tempaamana on sen aikaa kuolematon ja viholliset jäävät alle. Tässä yksi ero C64 ja NES-versioiden välillä eli C64:ssä pirtelöiden kyyti vie ainakin useammin ja helpommin myös kiinteän tasokkeen läpi. Valkoiset "noidat" myös ampuvat loitsupallojaan paljon herkemmällä liipaisimella C64-versiossa.
Alku on hauskan helppoa, mutta tasot mutkistuvat ja vaikenevat vähitellen sopivassa käyrässä.
Kunnes yhtäkkiä kentässä #57 taivaalta syöksyy salamoita ja leimauksia, ja jollain ilveellä
pitäisi päästä kauas ylös estämään tämä invaasio.
Yksinpelinä en sitä osannut pitkään aikaan läpäistä, jolloin netistä kaivettu seuraavan levelin koodi oli apu korvaamaton.
Nyt vihdoin olen kaikki peruskentät päässyt läpi. Minulla syttyi päässä lamppu vasta hiljan, että Bubble Bobblessa tosiaan matkataan koko ajan syvemmälle luolastoon kenttien alaspäin skrollatessa... Kuten alkuteksteissä asiaan viitataan.
No, kentät helposti mieltää itsenäisiksi tasoiksi,
joita ne tietysti ovat (pelillisesti ja ohjelmointiteknisestikin).
Kun taas vaikkapa Ice Climberissa, Kid Icaruksessa ja Rainbow Islandsissa kapuaminen ylöspäin on ilmiselvää.
Tulee ihan Danten Jumalainen näytelmä (1321) mieleen tuosta "Bubbliksen" laskeutumisesta...
3D-roolipeleissä pyritään myös usein ultimaattisiin syvyyksiin, kuten kulta-ajan peleissä
Ultima Underworld ja Eye of the Beholder sekä modernissa Suomi uus-retro-klassikossa Legend of Grimrock.
Mielenkiintoista historian siipien havinaa; taide joko kumpuaa tai sillä on muutoin useimmiten
jokin yhtymäkohta menneisyyteen – kymmenien, satojen ja tuhansienkin vuosien päähän.
(Aihetta sivuten, tietokone- ja videopelit ovat hyvin nuori taidemuoto.
Niiden arvostus – varsinkin alkuajan 1970–80-lukujen ja 90-luvun alun pioneeritöiden – varmasti
tulee nousemaan koko ajan laajemminkin.)
Kuplapolskuttajien jatko-osatBB:lle on monia jatko-osia. Osassa Bub ja Bob -parivaljakon hahmot esiintyvät joko dinosaurus- tai ihmismuodossaan. NES:ille löytyy Rainbow Islands (1991), Parasol Stars – Rainbow Islands II (1991) ja Bubble Bobble Part 2 (1993). Soppaa hämmentäen ensimmäistä Rainbow Islandsia tituleerataan myös "Bubble Bobble 2":ksi – sillä tuo pelityyliltään Bubblen kanssa vastaava Part 2 -jatko-osa julkaistiinkin vasta pari vuotta myöhemmin. Rainbow Islands on aivan uudenlainen peli ja siinä kuplat ovat vaihtuneet sateenkaariin, joiden avulla pyritään etenemään korkeuksiin ja poksautetaan vastuksia. Parasol Stars:issa taas käytetään apuna sateenvarjoa. Tämä muistuttaa taas pelillisesti hieman enemmän Bubblea kuin "Sateenkaarisaaret". Parasolissa ruutu skrollaa kunkin kentän läpäisemisen jälkeen oikealle.
Vain NES:ille ja Game Boylle julkaistu Bubble Bobble Part 2 on mainio suora jatko-osa
johon on keksitty monenlaista uutta vastusta ja jättihirviöitä.
(Japanissa muuten Game Boy -version nimi on Bubble Bobble Junior).
Joskin ikävänä puutteena pelissä ei ole yhdenaikaisen kaksinpelin mahdollisuutta.
Pelin hahmoista on ristiriitaista tietoa, sillä manuaalin mukaan he ovat jälleen Bub ja Bob, kun taas pelin
takakannessa mainitaan Cubby ja Rubby, alkuperäisten hahmojen jälkeläiset.
Hauskana uutena ominaisuutena pelissä voi leijailla.
Kun pitää kuplimisnäppäintä pohjassa, kupla jääkin dinon mahaan, joka alkaa pömpöttää.
Pikku hiljaa dino alkaa leijalla ylöspäin.
Varhaisissa arcade-peleissä pelien taustaväri oli useimmiten musta.
BB2:ssa kenttien siniset ja vaaleanpunaiset taivastaustat pilvineen tuovat mukavaa pirteyttä ja vaihtelua pimeisiin luoliin.Puzzle Bobble on myös oma sarjansa ja kyseisiä pelejä on kymmeniä eri laitteille ja kännyköille.
"The best of both worlds" – Bubble Bobble herää eloon 3D-installaatiossa.
Bubble Bobble on rakastettu ikivihreä peliklassikko, jota voi suositella lämpimästi kaikille ikään ja konemerkkiin katsomatta.
EDIT 31.7.2015: Tekstiä lisäilty ja muokkailtu.
EDIT 17.8.2015: Pientä muokkausta ja tarkennusta pariin kohtaan.
EDIT 17.8.2015: Pientä lisäystä Bubble Bobble Part 2:sta ja sen screenshotit.
EDIT 22.10.2015: Väliotsikkoja lisätty.
MUUTA:[Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Videomuseon blogissa]
24.8.2015 klo 13:15
PS. En pelannut yhdeltä istumalta mutta peli mahdollistaa koodit, joten olen nyt kaikki peruskentät pelannut. Ja loppuvastus-jättimenninkäistä tahkosin pari tuntia <:). Onneksi pelissä on myös loputtomat "continuet", ei muuten olisi tullut mitään. Pelasin kentät epäjärjestyksessä, ensin 1-56, sitten täytyi hypätä 57:n yli koodilla. Sitten pelasin tyyliin 70-99 ja loppuvastuksen. Ja lopuksi vielä palasin 57:ään ja muihin puuttuneisiin sekä joitakin erikoiskenttiä pelasin. En nimittäin 57:ää päässyt millään aiemmin käpi, mutta koko pelin kentät läpäistyä, tuon pahamaineisen kentän onnistuin kuin onnistuinkin selvittämään. Se on yksinpelissä paljon haastavampi kenttä, mutta koko pelin ajan kun on saanut harjoitusta niin onnistui yllättäen suht' helposti kolmannella yrittämällä.
Vinkkiä kenttään #57:
Mene vasemman puoliskon keskelle ja puhalla sieltä keskelle kuplia torniksi. Väistele puhaltelun siimeksessä samalla ylhäältä tulevia salamoita. Kun torni on sopivan korkea ja sellainen että siihen vielä pystyy hyppäämään (eli sopivasti tyhjää tilaa jää välikön ja kuplatornin väliin), hyppää kuplakasan vierustaa hipoen keskeltä jonkin sopivan kuplan ja pompun kautta huipulle särkemättä sitä.
Kun olet kuplatornin harjalla, puhalla yksittäisiä kuplia ja pompauta itsesi niiden avulla ylös. Kuplamuurin tulee olla tarpeeksi korkea, jotta saat väliseinien avulla kuplat pysymään keskiössä. Ajoitus pitää olla täydellinen tuossa kuplan puhaltamisessa ja sen välittömässä pompussa itsensä ylös hilaamiseksi.
Edellisissä kentissä on tarvinnut jo tuota taitoa, jossa yksittäisillä kuplilla pompauttaa itseään ylöspäin ja sitä kannattaa joka tapauksessa etukäteen harjoitella.
99-kenttäkään ei ole läpihuutojuttu. Vihdoin siitä selvittyä loppuvastuksen kanssa tuntien taistelun psykologiaa helpotti se kun lopulta huomasin yläreunasta montako kertaa Grumple Grommit (Super Drunk) -menninkäiseen tuli vielä pullosta hankituilla salamakupla-voimilla osua. Tietoisuus pelitilanteesta vähentää stressiä.
Grommitkin päätyy lopuksi jättikuplaan ja poksautetaan taivaan tuuliin.
Sitä seurannut "Bad End" oli täten melkoinen pettymys, sillä "Good End":iin
ja "True End":iin tarvitaan kaksi pelaajaa.
Tiesin asiasta, mutta (toive)ajattelin silti voisiko edes Good Endiä sentään saada yksinkin.
Ja niin kuulemma sen pystyykin erinäisillä metodeilla "yksinpelillä",
NESretron foorumilla minulle kerrottiin.
Loppuja onkin neljä erilaista: Bad Ending 1 ja 2 sekä Good Ending 1 ja 2. Bad Ending 1:ssä annetaan vinkki, että kentästä 99 tulisi poimia maaginen kristallipallo ja ehtiä ilmestyvästä salaisesta ovesta, jolloin pääsee erikoiskenttiin. Bad Ending 2:ssa on poimittu kristallipallo ja pelattu lisäkenttiä, jolloin lopputekstissä mainitaan tyyliin että kaksinpeli on kultaa joten pelaa uudestaan kaverin kanssa. Good Ending 1:ssä on pelattu kaksinpelinä normaalissa moodissa ja poimittu kristallipallo. Good Ending 2:ssa on pelattu kaksinpelinä Super Bubble Bobble -moodissa ja poimittu kristallipallo.
Super Bubble Bobble -moodiin saa koodin Good Ending 1:n lopputeksteissä. (Arcade-versiossa Super Bubble Bobble -moodista kerrotaan salaisessa huoneessa kryptisen viestin muodossa.)
Mainitun hyvän lopun "yksinpelissä" saa kun on poiminut kristallipallon ja pelannut lisäkentät. Kun loppubossin saa toimitettua kuplaan, paina "Start" ja kutsu pelaaja 2 peliin mukaan (tähän tarvitsee olla vähintään yksi elämä jäljellä). Sitten vain äkkiä kuplaa purskauttelemaan.
Jos muuten kuplaan joutunutta Grommitia ei ehdi poksauttamaan, se hurjistuu ja punaiseksi muuttuu ja sen vauhtii kiihtyy hurjaksi (pienempien vastusten tapaan). Energiamääräkin taisi tuplautua eli tehtävästä tulee oikeastaan mahdoton.
Aamulla toisella yrittämällä Grumple Grommit -loppubossi meni sentään jo 10 minuutissa, kun oli vastuksen liikekuviot tulleet tutuiksi. Bad End 2:n erikoiskenttineen olen nyt myös pelannut. Seuraavaksi sitten Good Ending ykköstä yrittämään ja Super Bubble Bobble -moodilla kenttiä alusta... Hienoa kun pelissä riittää näin paljon tahkottavaa ja uudelleenpelaamisarvoa.
PS. En pelannut yhdeltä istumalta mutta peli mahdollistaa koodit, joten olen nyt kaikki peruskentät pelannut. Ja loppuvastus-jättimenninkäistä tahkosin pari tuntia <:). Onneksi pelissä on myös loputtomat "continuet", ei muuten olisi tullut mitään. Pelasin kentät epäjärjestyksessä, ensin 1-56, sitten täytyi hypätä 57:n yli koodilla. Sitten pelasin tyyliin 70-99 ja loppuvastuksen. Ja lopuksi vielä palasin 57:ään ja muihin puuttuneisiin sekä joitakin erikoiskenttiä pelasin. En nimittäin 57:ää päässyt millään aiemmin käpi, mutta koko pelin kentät läpäistyä, tuon pahamaineisen kentän onnistuin kuin onnistuinkin selvittämään. Se on yksinpelissä paljon haastavampi kenttä, mutta koko pelin ajan kun on saanut harjoitusta niin onnistui yllättäen suht' helposti kolmannella yrittämällä.
Vinkkiä kenttään #57:
Mene vasemman puoliskon keskelle ja puhalla sieltä keskelle kuplia torniksi. Väistele puhaltelun siimeksessä samalla ylhäältä tulevia salamoita. Kun torni on sopivan korkea ja sellainen että siihen vielä pystyy hyppäämään (eli sopivasti tyhjää tilaa jää välikön ja kuplatornin väliin), hyppää kuplakasan vierustaa hipoen keskeltä jonkin sopivan kuplan ja pompun kautta huipulle särkemättä sitä.
Kun olet kuplatornin harjalla, puhalla yksittäisiä kuplia ja pompauta itsesi niiden avulla ylös. Kuplamuurin tulee olla tarpeeksi korkea, jotta saat väliseinien avulla kuplat pysymään keskiössä. Ajoitus pitää olla täydellinen tuossa kuplan puhaltamisessa ja sen välittömässä pompussa itsensä ylös hilaamiseksi.
Edellisissä kentissä on tarvinnut jo tuota taitoa, jossa yksittäisillä kuplilla pompauttaa itseään ylöspäin ja sitä kannattaa joka tapauksessa etukäteen harjoitella.
99-kenttäkään ei ole läpihuutojuttu. Vihdoin siitä selvittyä loppuvastuksen kanssa tuntien taistelun psykologiaa helpotti se kun lopulta huomasin yläreunasta montako kertaa Grumple Grommit (Super Drunk) -menninkäiseen tuli vielä pullosta hankituilla salamakupla-voimilla osua. Tietoisuus pelitilanteesta vähentää stressiä.
Grommitkin päätyy lopuksi jättikuplaan ja poksautetaan taivaan tuuliin.
Sitä seurannut "Bad End" oli täten melkoinen pettymys, sillä "Good End":iin
ja "True End":iin tarvitaan kaksi pelaajaa.
Tiesin asiasta, mutta (toive)ajattelin silti voisiko edes Good Endiä sentään saada yksinkin.
Ja niin kuulemma sen pystyykin erinäisillä metodeilla "yksinpelillä",
NESretron foorumilla minulle kerrottiin.Loppuja onkin neljä erilaista: Bad Ending 1 ja 2 sekä Good Ending 1 ja 2. Bad Ending 1:ssä annetaan vinkki, että kentästä 99 tulisi poimia maaginen kristallipallo ja ehtiä ilmestyvästä salaisesta ovesta, jolloin pääsee erikoiskenttiin. Bad Ending 2:ssa on poimittu kristallipallo ja pelattu lisäkenttiä, jolloin lopputekstissä mainitaan tyyliin että kaksinpeli on kultaa joten pelaa uudestaan kaverin kanssa. Good Ending 1:ssä on pelattu kaksinpelinä normaalissa moodissa ja poimittu kristallipallo. Good Ending 2:ssa on pelattu kaksinpelinä Super Bubble Bobble -moodissa ja poimittu kristallipallo.
Super Bubble Bobble -moodiin saa koodin Good Ending 1:n lopputeksteissä. (Arcade-versiossa Super Bubble Bobble -moodista kerrotaan salaisessa huoneessa kryptisen viestin muodossa.)
Mainitun hyvän lopun "yksinpelissä" saa kun on poiminut kristallipallon ja pelannut lisäkentät. Kun loppubossin saa toimitettua kuplaan, paina "Start" ja kutsu pelaaja 2 peliin mukaan (tähän tarvitsee olla vähintään yksi elämä jäljellä). Sitten vain äkkiä kuplaa purskauttelemaan.
Jos muuten kuplaan joutunutta Grommitia ei ehdi poksauttamaan, se hurjistuu ja punaiseksi muuttuu ja sen vauhtii kiihtyy hurjaksi (pienempien vastusten tapaan). Energiamääräkin taisi tuplautua eli tehtävästä tulee oikeastaan mahdoton.
Aamulla toisella yrittämällä Grumple Grommit -loppubossi meni sentään jo 10 minuutissa, kun oli vastuksen liikekuviot tulleet tutuiksi. Bad End 2:n erikoiskenttineen olen nyt myös pelannut. Seuraavaksi sitten Good Ending ykköstä yrittämään ja Super Bubble Bobble -moodilla kenttiä alusta... Hienoa kun pelissä riittää näin paljon tahkottavaa ja uudelleenpelaamisarvoa.
|
|
|
2015, 29. heinäkuuta
Chip'n Dale: The Rescure Rangers (NES) – kurret kollin kintereillä |
Nintendo Entertainment System:
CHIP'N DALE: THE RESCUE RANGERS
(Capcom / Disney). Vuokravideopeli (Yapon / R-kioski, 1990)
Valmistusmaat: Yhdysvallat / Japani.
Videopelin tuotekoodi: NES-RU-SCN.
Genre: tasohyppely.
Peli englanninkielinen, kansipaperin tekstit suomeksi.
Takakannen teksti: "WALT DISNEYN SUOSIKIT HUIMISSA SEIKKAILUISSA! Tiku ja Taku sekä pelastuspartio
suojelevat kaupunkia Paksun Kissan kynsiltä. Lähde mukaan seikkailuun!
Tikulla ja Takulla on jälleen tärkeä tehtävä: Ilkeä Paksu Kissa on vanginnut Gadgetin... ja sen lisäksi kissa aikoo valloittaa koko kaupungin!
Tikulla ja Takulla on jälleen tärkeä tehtävä: Ilkeä Paksu Kissa on vanginnut Gadgetin... ja sen lisäksi kissa aikoo valloittaa koko kaupungin!
- Varo Paksun Kissan joukkoja, Tuhoojamehiläisiä, Robottirottia ja Mekaanisia koiria!
- Seuraa Pelastuspartiota kaikkialle likaisista viemäreistä korkealle roikkuville puhelinlangoille.
- Voit pelata joko yksin tai ystäväsi kanssa.
1980-luvulla Disney alkoi tehdä lukuisia pitkiä TV-animaatiosarjoja, joissa pääosassa oli tuttuja klassikkohahmoja sekä täysin uusia hahmoja. Suomen televisiossa Kolmoskanavalla ja sittemmin MTV3:lla nähtiin 90-luvulla mm. Ankronikka, Kummikarhut, Nalle Puhin uudet seikkailut, Pieni merenneito, Pilipalipilotit, Tikun ja Takun pelastuspartio ja Varjoankka. Sarja, jonka Suomi TV-esityksestä en tiedä varmasti on Vusselit, mutta sitä julkaistiin Egmont Filmin vuokravideokasetteina ainakin kaksin kappalein.
Disneyn kuulujen maaoravien Tikun ja Takun klassisia lyhyitä piirrosfilmejä
tehtiin 23 kappaletta vuosina 1943–56. Niissä on monia mainioita jaksoja
– etenkin kommellukset Aku Ankan kanssa ovat usein parhaita
(Toy Tinkers, Out of Scale, Chips Ahoy... Viimeksi mainittu
löytyy tältä videokasetilta).
Walt Disney Television Animationin tuottamassa
Chip'n Dale: The Rescue Rangers (1989–90) -piirrossarjassa
modernisoidut / trendikkäästi "80-lukusoidut" Tiku ja Taku ystävineen perustavat pelastuspartion,
joka selvittää rikoksia. He suorittavat erilaisia tehtäviä auttaakseen pinteessä
olevia ja vähempi osaisia.
Uusia hahmoja ovat mm. keksijätär Vinkki (Gadget Hackwrench),
juustosta pitävä vahva Jaska (Monterey "Monty" Jack), avulias Pörri-kärpänen (Zipper) ja
rikollisryhmän pomo Kollo (Fat Cat). Sarjaa tehtiin 3 kautta ja 65 jaksoa.
Tästäkin suositusta telkkarisarjasta tehtiin luonnollisesti videopeli 8-bittiselle Nintendolle.
Kyseessä on arvatenkin tasohyppely.
Pelin teki Capcom USA muiden NES:in Disney-pelien tapaan.
Tätä tituulerataan yhtenä helpoimmista NES-peleistä ja se sopiikin täten hyvin aloittelijalle
ja omaan videopelitasooni.
En aikoinaan omistanut NES:iä, joten tuli näitä vain kylässä hiukan pelailtua.
Tietokonepelit olivat toki tuttuja.
2000-luvulla ryhdyin keräämään erityisesti vanhoja seikkailupelejä
ja siinä sivussa joitakin videopelejäkin tuli välillä vastaan.
Mutta vasta viime vuonna ryhdyin tutustumaan Nintendon retrotarjontaan laajemmin.
Angry Video Game Nerdin yleensä pelien kohtuuttomasta vaikeudesta, huonosta
suunnittelusta tai muusta turhaantumisesta kumpuavat hupaisat ja toisinaan
pähkähullut videot varmastikin inspiroivat aihetta tutkimaan.
Alkuun pidin Chip'n Daleakin todella vaikeana, mutta harva on seppä
syntyessään. Tutummaksi tulleet tietokonepelit kun ovat pelityyliltään ja ohjaukseltaan
varsin eri tyylisiä.
TV-sarjasta tutut teemasävelet alkavat soida kun pelin laittaa "pyörimään".
Tämän aikoinaan R-kioskin vuokraaman yksilön
vuokrapelin kannessa on herkullinen Mac-mehujään mieleen
tuova kolamainen musta-kulta-taustaväritys.
Siitäkin syntyi nostalgia-assosiaatio 90-luvun alkuun.
Tiku ja Taku -pelin tärkeimpänä ominaispiirteenä ovat laatikot, joita voi heitellä
ja joihin voi mennä piiloon, jolloin vihulainen ei voi satuttaa.
Kaksinpelissä laatikon päähän saava toinen pelaaja pökertyy hetkeksi,
mutta ei onneksi menetä elämää. Pökerryksissä on tosin vaarallista olla, sillä viholliset
voivat yllättää tällöin.
Kaksinpeli onkin minusta vaikeampi kuin yksinpeli, sillä eteneminen voi olla hitaampaa
ja siinä voi vahingossakin toiselle tehdä harmia.
Toisaalta toista voi myös auttaa tukalissa tilanteissa.
Hauskaa on kun toisen pelaajan voi myös heittää jonnekin, joko avuliaasti korkeammalle vaikkapa
muuten hankalasti saavutettavaan paikkaan kukkia keräämään tai sitten ikävästi rotkoon.
Taustatarinaa ja Tikun ja Takun ystäviä manuaalista.
Laatikoista löytyy myös tammenterhoja, kukkia ja tähtiä. Tammenterhoista saa lisäenergiaa.
Kun saa 50 kukkaa kerättyä, ruudun vasemmasta laidasta alkaa leijailla bonus,
jonka poimimalla saa yhden lisäelämän. Samoin kymmenestä tähdestä saa lisäelämän.
Numeroinfoa kerätyistä kukista ja tähdistä olisi yläreunaan kaivannut.
Se toisi lisämotivaatiota niiden keräämiseen, vaikka niitä toki kannattaa muutenkin haalia.
Elämistäkään ei ollut tarkkaa tietoa.
'Selectiä' painamalla saa jonkin numeraali-inforuudun esille, mutta luvut
eivät oikein mielestäni vastanneet keräämisiä, joten en ymmärtänyt sen sisältöä...Oli peli miten helppo tahi ei, tein henkilökohtaisen saavutuksen kuitenkin sillä kyseessä on ensimmäinen NES:in peli, jonka olen päässyt läpi (varsinaisella laitteella, eli ei emulaattorilla). Paikoin on jokunen kinkkisempi kohta ennen kuin oppii etenemistavan,
kuten kattilat & kärpäset, ilmestyvät & häviävät tasokkeet, pelikaanit & tuulettimet
ja liukuportaat. Mutta varsinaisesti hankalin on lähinnä vimeinen kenttä ennen Fat Catia
kun pitää oppia kantapään kautta kirvesesteet ja ylätasolla tulevat vastukset.Mukava ominaisuus on pieni valinnan vapaus reitissä. Kunkin kentän jälkeen kartalta voi valita etenemisjärjestyksen ja halutessaan voi jopa hypätä joidenkin kenttien yli. Kenttien loppuvastukset eli bossit (joita ei joka kentässä edes ole) ovat kertauksella helppoja kun tietää patternit (liikekuviot) ja missä kannattaa sijaita. Nastat ovat ärsyttäviä, koska niistä ottaa osumaa koko sprite-boksin neliskanttiselta alueelta; sivusta hipaisemallakin.
Pelin vihollisia.
Pelissä on mainiot musiikit. Etenkin loppupuolella oli erityisen svengaavia raitoja.
Gafiikka on selkeän nättiä ja kurre-spritet ovat itsensä näköisiä.
Peli on suhteellisen lyhyt, joskin itse pidänkin sopivan mittaisista peleistä
mieluummin kuin loppumattoman pitkistä.
Chip'n Dalen kakkososaa (1993) NES:ille olen hieman kokeillut ja sitä onkin paljon vaikeutettu ollen hankalampi tapaus.
Mainittakoon myös PC:lle näihin aikoihin julkaistu
Chip 'n Dale – Rescue Rangers: The Adventures in Nimnul's Castle (1990),
joka on aivan oma pelinsä.
PS. Lopuksi vinkki siitä, mitä ruudun vasempaan yläreunaan ilmaantuva P tarkoittaa, kun kerää pullon. Ainakin itse tätä pitkään pähkäilin. Siitä saa voiman kantaa isompia esineitä hidastumatta, joskin onkos niitä muita kuin omenoita. En sinällään ole todennut onko omenoissa jotain hyötyä/eroa laatikoihin nähden?
PPS. Millä perusteella muuten hattupäiset ampuvat "näädät" joskus kuolevat ykkösellä, eli ensimmäisellä laatikon heitolla? Jos tiedät niin saa laittaa kommenttia alle tulemaan.
PPPS (17.8.2015). Ymmärsin vasta, että "Selectiä" painamalla ruudussa näkyy kaikki kerättyjen kukkien, tähtien ja pähkinöiden lukumäärät. Eli luvut eivät nollaudu bonusten tullessa täyteen. Tämä on hyvä ominaisuus, vaikka inforuudun nappia tuleekin harvoin painettua.
MUUTA:
EDIT 16.9.2015: Hahmojen kuvat manuaalista lisätty.
EDIT 22.10.2015: Otsikko päivitetty ja takakansi lisätty.
[Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Videomuseon blogissa]
2 KOMMENTTIA:
ZeiZei – 31.7.2015 klo 9:35
Hei, Hienoa lukea elokuva-arvostelujen [Videomuseo toim. huom.] lisäksi myös näistä NES:in vuokrapeleistä. Sellainen pieni asiavirhe pisti silmään, että Chip'n Dale ei ole Capcom USA:n tekemä peli, vaikka kansipaperissa tämä nimi lukeekin. NES:in suomalaisissa vuokrakansissa käytettiin jostakin syystä USA-versioiden kansikuvia, vaikka vastaavat pohjoismaiset SCN-kannetkin on olemassa. Liekö pelit tulleet ensin vuokralle, jolloin "suomalaisia" kansia ei ollut vielä käytettävissä, ja jouduttiin siten käyttämään USA-pelien kansitaidetta? Pelin on siis Amerikassa julkaissut Capcom USA, mutta pelin on alunperin kehittänyt Japanin Capcom, eli Capcom USA:n emoyhtiö. Pelithän kiersivät julkaistaessa pääsääntöisesti Japanista Amerikan kautta Eurooppaan.
ZeiZei – 31.7.2015 klo 9:35
Hei, Hienoa lukea elokuva-arvostelujen [Videomuseo toim. huom.] lisäksi myös näistä NES:in vuokrapeleistä. Sellainen pieni asiavirhe pisti silmään, että Chip'n Dale ei ole Capcom USA:n tekemä peli, vaikka kansipaperissa tämä nimi lukeekin. NES:in suomalaisissa vuokrakansissa käytettiin jostakin syystä USA-versioiden kansikuvia, vaikka vastaavat pohjoismaiset SCN-kannetkin on olemassa. Liekö pelit tulleet ensin vuokralle, jolloin "suomalaisia" kansia ei ollut vielä käytettävissä, ja jouduttiin siten käyttämään USA-pelien kansitaidetta? Pelin on siis Amerikassa julkaissut Capcom USA, mutta pelin on alunperin kehittänyt Japanin Capcom, eli Capcom USA:n emoyhtiö. Pelithän kiersivät julkaistaessa pääsääntöisesti Japanista Amerikan kautta Eurooppaan.
Jukka Eronen – 31.7.2015 klo 10:34
Kiitos kommentista ja täsmennyksestä! Mietinkin noita Capcomin ja Capcom USA:n julkaisijakuvioita. Olet luultavasti oikeassa, että vuokrajulkaisut ovat olleet joissakin tapauksissa varhaisempia ennen Skandi-versioiden ilmestymistä. Tätä tukee ainakin esimerkki jonka tsekkasin, eli Mission: Impossiblesta (tähän TV-sarjaan liittyvä peli) minulla on tiedossa ilmestymiskuukausi. Sen vuokraversio on ilmestynyt lokakuussa 1991 ja Skandi-myyntijulkaisu 28.11.1991. Katselin ja joissakin vuokriksissa taas on käytetty Euro-julkaisun kantta.
Esim. Megaman-sarja (Capcomin nämäkin) onkin muuten mielenkiintoinen esimerkki vaihtelevuutensa takia. Eli vuokraversiossa aika jännästi tuossa ekassa meillä on käytetty Euro-alueen sinistä kantta (varmaan nostettu kädet ylös ja todettu jenkki-kannen olleen "too much"). Kun kakkosessa, kolmosessa ja nelosessa on taas USA-kansi.Vitosta ja kutosta on tuskin vuokralla ollut.
Megaman-peleistä tosiaan nuo kansitaiteiden erot huomaa helposti. Aika huvittavia muutenkin nuo Skandi- ja USA-versioiden pienet kansien erot kyseisessä sarjassa. Joissakin taas on kokonaan eri kansikuvat, kuten mainittu ykkösosan jenkki-versio on jäykkyydessään ja outodessaan melkoisen hupaisan karmiva. Täältä löytyy hyvät vertailut: http://www.retropelihuolto.com/megamen_nes.htm
Hämmentävän tarkkaan mietittyä markkinointistrategiointia (erityisesti osien 3-5 naamojen eroihin viitaten). Onkohan Eurooppa koettu tuolloin anime-tyylille otollisempana maankolkkana kuin jenkit?
Kiitos kommentista ja täsmennyksestä! Mietinkin noita Capcomin ja Capcom USA:n julkaisijakuvioita. Olet luultavasti oikeassa, että vuokrajulkaisut ovat olleet joissakin tapauksissa varhaisempia ennen Skandi-versioiden ilmestymistä. Tätä tukee ainakin esimerkki jonka tsekkasin, eli Mission: Impossiblesta (tähän TV-sarjaan liittyvä peli) minulla on tiedossa ilmestymiskuukausi. Sen vuokraversio on ilmestynyt lokakuussa 1991 ja Skandi-myyntijulkaisu 28.11.1991. Katselin ja joissakin vuokriksissa taas on käytetty Euro-julkaisun kantta.
Esim. Megaman-sarja (Capcomin nämäkin) onkin muuten mielenkiintoinen esimerkki vaihtelevuutensa takia. Eli vuokraversiossa aika jännästi tuossa ekassa meillä on käytetty Euro-alueen sinistä kantta (varmaan nostettu kädet ylös ja todettu jenkki-kannen olleen "too much"). Kun kakkosessa, kolmosessa ja nelosessa on taas USA-kansi.
Megaman-peleistä tosiaan nuo kansitaiteiden erot huomaa helposti. Aika huvittavia muutenkin nuo Skandi- ja USA-versioiden pienet kansien erot kyseisessä sarjassa. Joissakin taas on kokonaan eri kansikuvat, kuten mainittu ykkösosan jenkki-versio on jäykkyydessään ja outodessaan melkoisen hupaisan karmiva. Täältä löytyy hyvät vertailut: http://www.retropelihuolto.com/megamen_nes.htm
Hämmentävän tarkkaan mietittyä markkinointistrategiointia (erityisesti osien 3-5 naamojen eroihin viitaten). Onkohan Eurooppa koettu tuolloin anime-tyylille otollisempana maankolkkana kuin jenkit?
|
|
| 2015, 5. kesäkuuta DuckTales (NES) – "Ankat, voo-o!" |
Nintendo Entertainment System:
DUCKTALES (Capcom / Disney, 1989). Vuokravideopeli (Yapon – R-kioski)
Valmistusmaat: Yhdysvallat / Japani.
Videopelin tuotekoodi: NES-UK-EEC.
Genre: tasohyppely.
Peli englanninkielinen, kansipaperin tekstit suomeksi.
Takakannen teksti: "Pyhä itaruus!!! Eikö kitsas ystävämme, Roope-Setä, koskaan väsy?
Mutta eihän Roope koskaan väistä seikkailua, kun sellainen vain osuu kohdalle, vai mitä?
Roope on suurimman seikkailunsa edessä. Hänen tulee löytää "Viisi kadonnutta aarretta" vallatakseen takaisin "Maailman rikkaimman ankan"-tittelin. Kysymys on siis tositoimista! Roope on ottanut mukaansa luotettavimmat ja (tietenkin) halvimmat apurinsa Tupun, Hupun ja Lupun. Yhdessä heidän tulee metsästää aarteet esille. Vaarallinen matka kulkee läpi Amazonien viidakoiden, Afrikan timanttikaivoksille ja lopulta aina kuuhun saakka!
Onko Sinussa tarpeeksi "ankkaa" lähteä mukaan tälle matkalle. Tule mukaan Ankkalinnan hermokeskukseen ja varaudu elämäsi seikkailuun!
1 pelaaja"
Mutta eihän Roope koskaan väistä seikkailua, kun sellainen vain osuu kohdalle, vai mitä?
Roope on suurimman seikkailunsa edessä. Hänen tulee löytää "Viisi kadonnutta aarretta" vallatakseen takaisin "Maailman rikkaimman ankan"-tittelin. Kysymys on siis tositoimista! Roope on ottanut mukaansa luotettavimmat ja (tietenkin) halvimmat apurinsa Tupun, Hupun ja Lupun. Yhdessä heidän tulee metsästää aarteet esille. Vaarallinen matka kulkee läpi Amazonien viidakoiden, Afrikan timanttikaivoksille ja lopulta aina kuuhun saakka!
Onko Sinussa tarpeeksi "ankkaa" lähteä mukaan tälle matkalle. Tule mukaan Ankkalinnan hermokeskukseen ja varaudu elämäsi seikkailuun!
1 pelaaja"
Nintendon vuokravideopelejä oli vuokrattavana mm. R-kioskilta kultaisilla 80- ja 90-luvuilla. Ne julkaistiin saman kokoisissa koteloissa kuin VHS:t ja suomenkielisten kansipapereiden kera.
Ankronikka (DuckTales, 1987–90) TV-sarja oli
lapsena ja nuorena kova juttu. Vuokavideokasetteina
TV-sarjaa julkaistiin Suomessa 6 kappaletta 1980-luvulla.
Sarjasta tehtiin pelejä ja Suomessakin julkaistiin 8-bittiselle Nintendolle DuckTales-videopeli
myyntiin ja vuokraversiona.
Minulla oli PC (IBM PS/1, 80286) enkä aikoinaan pelannut kuin hiukan videopelejä,
mutta olisin varmasti pitänyt jo silloin joistakin niistäkin.
Viime aikoina olen kiinnostunut Nintendon vuokrapeleistä, koska olen
pitkään kerännyt sekä tietokonepelejä että vuokravideokasetteja ja tässä yhdistyy molemmat aihepiirit.
Nintendon DuckTalesin juonena on Kulta-Into Piin esittämä kilpailuhaaste
Roopelle siitä, kuka löytää viisi kätkettyä arretta ensin ja kenestä tulee täten maailman rikkain ankka.
Kun pelimoduulikasettia on NES:ille totutusti hetken rampannut edes-taas laitteeseen ja puhallellut liittimiin,
lähtee se lopulta päälle ja alkuruudussa soi TV-sarjasta tuttu iloinen sävelmä mainiosti 8-bittisesti tulkittuna.
Pelissä voi valita viidestä kentästä: Afrikan kaivokset, Amazon, Transilvania, Himalaja ja kuu.
Tämä on erittäin mukava ominaisuus, joka olisi tervetullut moniin muihinkin peleihin.
Sillä peliin ei kyllästy yhtä helposti kun ei tarvitse joka kerta aloittaa samaa kenttää
ja koko peliä alusta uudestaan kuten useimmissa tasoloikissa joutuu tekemään.
Vaan jos johonkin tasoon jää vaikkapa jumiin niin voi kokeilla vaihteeksi toista.
Tämä ei-lineaarinen pelitapa ja valintamahdollisuus on tuttu Capcomin muistakin peleistä kuten Mega Man:ista.
Pelin persoonallinen pelillinen erikoisuus on Roope-sedän hyppykeppi, jonka avulla loikataan vihollisten päälle ja tasolta toiselle.
Nintendon pelit ovat taitotasooni katsoen usein kohtuuttoman vaikeita.
Olen elementissäni usein enemmän niiden keräilijän kuin pelaajan roolissa, vaikka vanhoja
retrovideopelejä on totta kai hauska aina alkuperäisiltä laitteilta tahkota.
Seikkailupelit ovat olleet aina tutumpia.
Kehittymistä videopeleissäkin toki tapahtuu koko ajan mitä enemmän pelaa.
Ne vaativat yleensä huikean nopeaa jopa vaistomaista reaktiota, tarkkuutta ja opettelemista.
(Vaikka esim. Super Mariota tullut vuosien mittaan aina välillä pelailtua, käytännössä vasta-alkajana
en päässyt siinäkään juuri koskaan alkua pidemmälle, mutta nyt "tosissani" pelatessa olen viimeisen
kentän 8-4 loppupuolelle selviytynyt parhaimmillani.)
Seikkailupeleissä taas voi yleensä rauhassa edetä ja tutkia paikkoja ja maisemia juonen ja
ongelmanratkaisun ollessa keskiössä toiminnan sijaan.
Joskin erityisesti Sierran peleissä kuolemanpelko on läsnä vaanimassa vähän siellä sun täällä
(onneksi niistä löytyy pelitilanteen tallennusmahdollisuus).
NES:in versiota tutumpi tietokonepeli minulle aikoinaan oli DuckTales: The Quest for Gold (1990).
Ja luulinkin ihan viime vuosille saakka, että Nintendon peli oli sama. Mutta ne ovatkin aivan
eri pelejä, vaikka tietokonepelissäkin lähtökohtana on Roopen ja Kulta-Into Piin välinen taisto.
Myös Quest for Gold:issa seikkaillaan ympäri maailman. Kohteisiin lennetään Heimo Huiman lentokonetta
vinhasti ohjastaen ja perillä odottaa erilaisia minipelejä kuten viidakkotasoloikkia, luolastoseikkailuja,
vuorella kiipeämistä ja harvinaisten eläinten valokuvaamista.
DuckTales-peliä seurasi Nintendolla DuckTales 2 (1993). Sitä ei ollut vuokralla Suomessa,
mutta Skandi-versiota oli myynnissä.
Ensimmäisestä DuckTalesista julkaistiin WayForward Technologies:in remasteroima versio
vuonna 2013 PC:lle, Xbox 360:lle, PlayStation 3:lle ja Wii U:lle modernein korkearesoluutiografiikoin.
Hienoa, että vanhoja peliklassikkoja tuodaan ja päivitetään uusille sukupolville.
Sitä kautta voivat vanhatkin pelit löytää uutta yleisöä.
Itse olen eniten kahdeksan bitin ja pikselien ystävä.MUUTA:
EDIT 1.8.2015: Kolmatta kappaletta hieman päivitetty.
EDIT 22.10.2015: Otsikko päivitetty ja pari pelikantta lisätty.
[Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Videomuseon blogissa]
| 2015, 4. tukokuuta King's Quest IV & V hylätyt kansitaiteet | This post in English. |
Vasemmalla on Sierra On-Linen King's Quest IV: The Perils of Rosella (1988) vaihtoehtoisella kansitaiteella, jolla peliä ei koskaan julkaistu. Vertailun vuoksi vieressä on ainoa julkaistu pelikotelo. KQ4:stä tehtiin graafisesti kaksi eri versiota: AGI (resoluutio 160x100) ja SCI0 (320x200) – molemmat 16 värin paletilla. Siirtymävaiheessa uudempiin koneisiin ja tarkempiin grafiikoihin, AGI-version julkaisemisella ajateltiin vanhempien koneiden omistajia, että peli pyörisi niissäkin. Harvinaisemmassa AGI-versiossa on sama kotelo kuin SCI0-versiossa; erona boksien välillä on ainoastaan konemerkintätarra kannen vasemmassa alareunassa (jota ei tässä kuvassa näy). Erona on myös sisältyvien lerppujen tai diskettien määrä.
Olisin todella toivonut, että Sierra olisi päätynyt käyttämään hylättyä kantta, jossa Lolotte-noita nappaa perhossiipisen Genestan kaulakorun. Olisipa sitä käytetty edes AGI-versiossa, jotta meille keräilijöille olisi kaksi selkeästi erilaista boksijulkaisua. Kyseinen taide on muutenkin todella kaunis ja hieno. Salamoissa kylpevä linnakin uhkuu tunnelmaa. Lolotte-kansi hylättiin, koska sitä pidettiin liian väkivaltaisena. Nyt täytyy aina pelin tullessa vastaan tihrustaa silmin ja suurennuslasein, jotta näkee tarrasta lukeeko siinä 256K (joka tarkoittaa AGI-versiota) vai 512K (jolloin kyseessä on SCI0-versio).
KQ4 oli pioneerimainen siinä mielessä, että kerrankin pelin päähahmo oli naispuolinen.
Oheiset kuvat on hieman rekonstruoitu paremman esityksen kannalta. Kiitos eri Internet-lähteille KQ5-kuvista.
Tässä on toinen kaunis vaihtoehtoinen kansi, King's Quest V: Absence Makes the Heart Go Yonder! (1990) luonnosversioineen. Tosin tässä varhaisessa variantissa kansi on vielä ilman alaotsikkoa. Ehkä sitä ei vielä oltu päätettykään. Myös tätä kantta olisi ehdottomasti tullut käyttää jossain julkaisussa, mutta se jälleen katsottiin liian hurjaksi. Suurella kontrastilla asia "korjaantuikin" KQ5:n perheversioisessa kannessa, jonka näet alta. Nämä kannet ovat KQ5:n varsinaiset julkaisut.
PS. Jos sinulta löytyy isommat/paremmat skannaukset näistä tai muista vaihtoehtoisista kansitaiteista, tai esimerkiksi mainoksia joissa sellaisia kuvia on, olisin erittäin kiinnostunut saamaan kommenttia ja viestiä sähköpostiini
Muuta aiheeseen liittyvää:
|
|
| 2015, 15. huhtikuuta 1990-luvun AD&D online-pelit: Neverwinter Nights, Crimson Sands & Gorgon's Alliance | This post in English. |
Treasure of Tarmin julkaistiin myös Mattel Aquarius -koneelle 1983.
Tarminin panoraaminen kotelo-design väreineen ja kokonsa puolesta tuo jostain
nostalgisesta ja graafisesta syystä minulle mieleen vanhan analogisen kameran boksin
(kuten Kodak tai Polaroid).
Aquariuksen aivan oman tyyppisensä muhkuraiset pelimoduulit ovat muuten myös melko eeppistä designia.Samaan aikaan varhaisessa 1980-luvun fantasiatietokonepelimaailmassa, Strategic Simulations Inc. – josta oli tuliva strategiapelien mestareita – julkaisi ensimmäisen fantasia-teemaisen pelinsä vuonna 1981 Apple ][:lle ja Atari 800:lle: Chronicles of Osgorth – The Shattered Alliance. Osgorthille mainostettiin jatkoa pelin ylisuuren kotelon takakannessakin, mutta sitä ei koskaan tullut. Sen sijaan seurasi 14 muuta fantasia-teemaista SSI:n peliä 80-luvulla, joista osa oli suosituimpia kuin toiset, kuten Questron, Phantasie ja Gemstone Warrior -sarjat jatko-osineen. Tämä vakuuttava meriittilista pohjallaan, TSR varmastikin vakuuttui SSI:n taidoista sovittaa fantasiaroolipelejä tietokoneelle. Niinpä vuonna 1987 SSI hankki oikeudet Advanced Dungeons & Dragons -lisenssiin ja liittyi TSR:n kanssa tuottamaan kuulua "kultalaatikko"-sarjaa. Ensimmäinen sarjan peli oli Pool of Radiance (1988), joka sijoittui Forgotten Realms -universumiin. 
AD&D-pelien ja etenkin kultalaatikoiden suosio johti vakiintuneesta sarjasta tehtyyn online-versioon.
AD&D Neverwinter Nights oli yksi varhaisimmista online-roolipeleistä ja se julkaistiin 1991.
Pelin kehitti Stormfront Studios ja SSI. Se pyöri vuosina 1991–1997 America Onlinen
ylläpitämänä.
Graafisesti peli oli EGA:ta eli 320x200 resoluutio 16 värillä.
En tiedä olisiko Suomesta käsin peliä pystynyt onlinena aikoinaan pelaamaan,
mutta varmaankin kallista lysti olisi ollut kansainvälisin puheluhinnoin.
(Itsekin tuli moodemi- ja purkkiaikoina ihan kotimainen puhelinlasku-"pankki" huomaamatta jonkun kerran räjäytettyä.)Jotta annetaan ansaittua tunnustusta, ennen Neverwinteriä, LucasFilm Gamesin Habitat (1986–1988) Commodore 64:lle oli varhainen graafisen online-roolipelin pioneeri (Wikipediassa ja kirjassa Rogue Leaders: The Story of LucasArts löytyy lisää aiheesta).
Kun SSI:n ja TSR:n keskinäinen ja yksinomainen lisensointisopimus raukesi,
muut yhtiöt saattoivat saada tahmaiset käpälänsä AD&D-pelien tuottamiseen.
Sierra On-Linen AD&D Birthright: The Gorgon's Alliance ilmestyi 1996.
Tämän CD-ROM strategiapelin kehitti Synergistic Software.
The Gorgon's Alliance ei ollut varsinaisesti MMORPG ("massively multiplayer online role-playing game"),
mutta se mahdollisti Internet- ja verkkopelaamisen jopa kahdeksalle pelaajalle.
Tämä kotelon kannen mukaan.
Voit jakaa jos tiedät lisää pelin online-ominaisuuksista ja mitä ne oikein olivatkaan.
Fanitan Gorgonin maalattua kansitaidetta; se on Sierran 90-luvun lopun parhaimmistoa
ja muistuttaa vanhoista hyvistä 1980-luvun roolipelikansista.
Joskaan AD&D:n ja TSR:n 90-luvun puolivälin modernisoidut tylsät logot eivät olekaan mieleen.
&-merkki lohikäärmeenä sen olla pitää!! Ja yhtiölogot yksiväristä muotografiikkaa.Kuriositeettina pelistä löytyy myös vaihtoehtoinen kehityskansi, joka löytyi Sierran 90-luvun katalogista. PS. AD&D:hen liittymättä, mutta 90-luvun muista online-roolipelivaiheista mainittakoon vielä Sierran The Realm Online (1996), joka oli suosittu jenkeissä. Aiheeseen liittyvää: |
|
|
|
Vanhempia postauksia
|
Uudempia postauksia
|
|
|
|
Voit jättää tästä kommentin (voit myös lähettää sähköpostia). Voit myös halutessasi muokata vanhaa kommenttiasi (tai poistaa sen) tätä kautta ilmoittamalla. |